So you are nobody.

Näin totesi minulle esittäytymiseni päätteeksi erään pankin paikalliskonttorin johtaja pohjoismaisten kauppakamareiden aamiaistilaisuudessa. Usein liitämme nimeemme itseämme määrittäviä navigointiohjeita ja esittäytyessäni pelkällä nimelläni, kysyi tämä ’Herra Paikalliskonttorin Johtaja’ että mitä sinä sitten teet? Vastatessani, että juuri nyt en oikeastaan mitään, olen sapattivapaalla, sain yllättävän kommentin: so you are nobody. Hämmentyneenä tarjosin yhä nimeäni ja totesin saman hengenvetoon ’ että näin kai leimataan ihmisiä, jotka eivät ole töissä’. Keskustelu kuihtui ilmaan, vetäydyin nauttimaan aamukahvia. Jälkeenpäin hykertelin kommentille sillä se muistutti niin elävästi jostain, mistä olen saanut kasvaa pois.

Mutta mistä tällainen kommentti kertoo? Henkilön alitajuisesta pelosta ’joutua’ samaan tilanteeseen? Mitä olisi elämä ilman titteliä, asemaa, paikkaa jonne mennä päivittäin, ilman työn mukanaan tuomia etuja? Vai kertooko kenties henkilön kapea-alaisesta ymmärtämisestä mitä tässä maailmassa tapahtuu päivittäin: moni on tahtomattaan, jotkut vapaa-ehtoisesti tilanteessa, jossa ei ole päivittäistä työtä. No, ainakin herralle voi antaa täydet pisteet siitä, että sanoo mitä ajattelee.

Mikä määrittelee minuuden? Kuka minä olen? Olemmeko fyysinen minän? Olenko miten muut näkevät tai ajattelevat minusta; olenko yhtä kuin maineeni? Vai olemmeko työmme tai ex-työmme mukanaan tuoma titteli? Tai jos olemmekin jonkun puoliso, tai äiti, isä? Entä kun olemme kotona tahtomattamme, vapaaehtoisesti tai eläkkeellä? Moni käy parhaillaan läpi minuuden märittelyä suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle ja maailmantalouden myllerrysten keskellä. Näitä kysymyksiä meidän kaikkien on hyvä kysyä itseltämme riittävän usein ja aikaisessa vaiheessa; kenties lopulta huomaamme olevamme enemmän kuin mitä osasimme edes itsestämme ajatella. Tai mitä jos vaan olemme?

Kuinka pelottavaa sitten on olla ’nobody’ ilman ulkoisia leimoja? Reilun vuoden mittainen sapatti-vapaani kotirouvana Kiinassa on herättänyt nämä kysymykset ja tuntemukset itsessänikin useaan kertaan. Yhdessä yössä luovuin työn mukanaan tuomista eduista, paikastani tutussa viitekehyksessä ja yllättävän monesta ’ystävästä’. Alussa tuntui, että en oikein osannut esitellä itseäsi luonnollisesti, vaan hain sanoja aivan kun naimisiin mennessäni opettelin sanomaan uuden nimeni. Jos olisin saanut ’nobody’ –kommentin sapattini alussa, olisin todennäköisesti ottanut itseeni, loukkaantunut ja alkanut selittää.

Mutta nyt parhaimmillani ajattelen, että mitä sen on väliä. Suuret ajattelijat sanovat tämän olevan merkki jonkinlaisesta valaistumisesta, mutta silläkään ei juuri ole väliä. Tämän ajatuksen mukanaan tuoma vapaus on ollutkin sapattivapaani suurinta antia ja se jos jotain on mitä haluaisin muiden kanssa jakaa. Älkäämme ottako itseämme niin vakavasti. On itse asiassa hämmästyttävää huomata kuinka helppoa on keskittyä oleelliseen kun höllää ulkoa päin tulevien odotusten merkitystä omassa elämässään. Nyt ajattelen, että fokusointi itselle merkittäviin asioihin ja minuutta rakentaviin ajatuksiin ovat terveen itsekkyyden, onnellisen elämän ja tehokkuuden kulmakiviä, olivat tavoitteemme mitä hyvänsä. Ja itsensä ”ei niin vakavasti ottaminen” on ensimmäinen askel kohti laadukkaampaa elämää.

Mutta vaatiiko asioihin rennommin suhtautuminen pitkää vapaata? Tilaa se vaatii. Itselleni etäisyyden ottaminen ja aikaa rauhassa ajatella olivat merkittävä askel kohti rennompaa itseäni. Sapatista ei ainakaan ole ollut haittaa tässä prosessissa. Mutta uskon, että jokainen voi löytää oman vapautensa myös omassa ympäristössään. Valittavissa on monia strategioita, mutta paraskaan strategia ilman itsessämme olevaa toimeenpanevaa voimaa, on vain älyllinen tuotos. Apu, rohkaisu, sparraus tulee aika ajoittain tarpeen. Tarjolla on erinomaisia kirjoja, verkkosivujen antia ja valmentajia, mentoreita, ystäviä. Tahtoessamme muutosta on järjetöntä odottaa erilaisia tuloksia ja toimia ja ajatella kuten aina on tehnyt. Ensimmäisen askeleen ottaminen on itsestä kiinni. Vanha ja toimiva ohjelmakin opettaa toiminnan olevan toipumisen tae.

Maassa maan tavalla?

Meille suomalaisille on jotenkin iskostettu että emme oikein ui kuin kala vedessä kansainvälisillä areenoilla. Yltyipä heavy-rokkari Arikin parjaamaan suomalaisten käytöstapoja. Rohkenen kyllä väittää toisin, tosin ainahan se riippuu mihin vertaa. Sanotaan, että paikallisiin oloihin pääsee parhaiten sisälle kun tuntee mm. käyttäytymis- ja tapakulttuuria ja omaksuu niitä itselleen. Kiinassa asuvana totean reilusti, että joitain tapoja en halua omaksua, niillä ei juuri ole käyttöä Kiinan ulkopuolella.

Kiinalaisten menoa seuranneena, muistuu vääjäämättä mieleen Suomi ja 80-90 luvun taite. Elettiin nousukautta, haluttiin olla menestyviä ja näyttää se. Tavalliset työssäkäyvät alkoivat saada kännyköitä, noita menestyvän ihmisen ulkoisia merkkejä. Pekingiläinen tuttavamme sanoi että kiinalainen ei voi elää ilman kännykkää, sen kyllä huomaa. Yli 500 miljoonalla kiinalaisella puhelin on päällä kokoajan, paikasta ja kellonajasta riippumatta. Siihen puhutaan kesken kokouksissa, metroissa, päivällispöydissä ja konsertissa. Jopa roskiksia dyykkaavat tarvitsevat kännykän, voidakseen informoida kaveriaan hyvästä apajasta. Yoga salilla olen nähnyt kiinattarien lähettävän tekstiviestejä kesken asanoiden. Vastaajapalvelun ei ole liittymän perusominaisuus, sitähän ei tarvita koska aina pyritään vastaamaan. Kännykkäkulttuurin ollessa nuorta, ei yhteistä tapakulttuuria ole, täällä olisikin kaarina suonperillä ehtymätön sarja puhua kansainvälisestä tapakulttuurista. Kiinalainen ystävämmekin totesi, että kiinalaisia tulee opettaa miten toimitaan, oli sitten kyse puhelin-, liikenne- tai jonottamiskulttuureista. Näitä asioita kun ei opita koulussa, eikä äidinmaidossa.

Täkäläinen tapakulttuuri ruokapöydässä saa tottumattoman nostamaan kulmiaan. Ruokapöydässä on kova kyyti päällä. Alkuruuaksi ajatellut annokset tulevat todennäköisesti ennen pääruokaa, kaikki tilatut annokset kannetaan pöytään sitä mukaa kun ne valmistuvat. Nopeus on valttia. Ei niin väliä jos pöytäseura syö eri aikaan. Suusta töpeksitään ei toivotut partikkelit reilusti pöydälle, ei missään nimessä lautaselle. Ruokaa mässytetään ja maiskutetaan – ruoka suussa puhuminen on itsestäänselvyys. Aterian päätteeksi mielenkiintoinen yksityiskohta on hammastikun käyttö. Sen kanssa pyritään olemaan mahdollisimman ’huomaamaton’. Toinen käsi suojaa suuta kaivelun ajan. Mahdolliset löydökset sitten syljetään reippaasti serviettiin, jos sellainen sattuu olemaan saatavilla.

Viinikulttuuri on kasvussa, Aasiassa kulutus kasvaa 8 kertaa nopeammin kuin keskimäärin maailmassa. Viini onkin suhteellisen harvinainen - mutta keskiluokan parissa kasvava- juoma kiinalaisella dinnerillä. Muille kuin asian todellisille connoisseureille tarjoilulämpötila on jo brassailua, riittää kun osaa keskustella eri väreistä. Korkkivikaisen pullon palauttaminen on ennenkuulumatonta, sillä saa takuuvarmasti koko ravintolahenkilökunnan huomion. Kiinalainen voi kylmän rauhallisesti sekoittaa kokista, vettä tai mitä vain punaviiniinsä saadakseen kunnon gambein (pohjanmaan kautta), sehän tehdään täydellä lasilla. Hauska tapaus sattui ystävälleni Sarille. Iltakävelyn päätteeksi hän tilasi shanghailaisessa modernissa jenkkiravintolassa kahvin ja valkoviinin. Pöytään tuotiin juoma totilasissa. Kaadettuaan kahvimaidon juomaan, muuttui se epämiellyttävän juustoiseksi, ajateltiin että maito on pilalla. Pyydettyään uutta kahvia ja maitoa, sekä puuttuvaa valkoviiniä, selvisi että tarjoilija olikin sekoittanut valkoviinin kahviin.

Metrossa liikkuessa sitä arvostaa englantilaisten jonotustaitoja. Ruuhkaisella asemalla junaan menijät blokkaavat oven ja tunkevat sisään ennen kun toiset pääsevät ulos. Opin, että ruuhkajunaan mennään reilusti selkä edellä, muita sisään työntäen. Kadullakaan ei muuten väistetä toisia, vaan kävellään suoraan päin, anteeksi pyytämättä.

Perinteisen kiinalaisen lääketieteen mukaan esimerkiksi kurkun eritteet syljetään pois, mikä sinällään on ihan OK. Mutta kun klimppi päätyy housunlahkeeseen, ymmärrys jää lyhyeksi. Olen ymmärtänyt että Pekingin kisoja varten kaupunkilaisia on koulutettu välttämään syljeksimistä, saattaapa olla haastava pyyntö, sillä tapa elää sitkeänä. Puhumattakaan tupakointikulttuurista. Maassa jossa 71% täysi-ikäisistä miehistä polttaa on haastavaa löytää nurkka jossa ei tuprutella. Pekingissä astuu Olympialaisten ajaksi voimaan tupakointikielto sisätiloissa. Ei voi kuin toivottaa onnea tälle säädökselle, lait ja säädökset kun tuntuvat olevan suosituksia joita ei tarvitse noudattaa. Tosin lakien noudattamista varten voidaan aina hankkia vartijoita, onhan sillä työllistävä vaikutus.

Kaikesta tästä huolimatta, täällä on valtavasti hyvää ja opittavaa. Niistä syntyy ajallaan oma kolumninsa.

Hinnalla positiointia (kevät 2008)

Sitähän voisi kuvitella että muuttaessaan kehittyvään maahan – made in China- länsimaisen keskiluokkaisen kukkarolla eläisi varsin lokoisasti. Lisäksi mielessään mieltää Aasialaisen elämänkatsomuksen olevan sellaista jota me länsimaalaiset haluamme oppia. Shanghain todellisuus eroaa kovin aikaisemmasta mielikuvastani. Aika pian opin mainoslauseista että: it is cool to be urban, perinteinen kiinalainen lääketiede on tarkoitettu menestyville ihmisille ja englannin taito takaa urakehityksen.

Kehittyvässä maassa törmää kehittyvän maan markkinatalouden ilmiöön: vaurastuvat keskiluokkaiset Shanghaissa haluavat rikastua ja menestyä, osata puhua englantia, saada länsimaisia kontakteja ja ennen kaikkea ostaa ja kuluttaa kalliita merkkituotteita ja -palveluja. Itse merkki on tärkeä, joten sitä halutaan näyttää ja siitä hautaan puhua. Ja nyt en viittaa halpoihin kopioihin.

Goldman Sachs’in mukaan Kiina on kolmanneksi suurin luksustuotteiden markkina maailmassa, sen arvioidaan kasvavan 10 prosentin vuosivauhdilla. Menestyminen Kiinassa on vaatinut kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, selvää strategiaa ja parhaita osaajia. Louis Vuitton, Bally, Gucci ja Ferragamo olivat ensimmäisiä luksuksen vähittäiskauppiaita avaamassa liikkeitään manner-kiinassa 10 vuotta sitten. Silti KPMG:n mukaan vaan muutama merkki voi vielä raportoida merkittävästä taloudellisesta menestymisestä.

Brandin rakentaminen on kallista puuhaa suurella markkinalla, jossa esimerkiksi merkittävä osa mediaa on valtion omistuksessa. Menestyjät ovat edenneet kaupunki kaupungilta, he ovat miettineet miten brandi-investointeja hyödynnetään tehokkaasti. Brandien laajennusstrategia on tehnyt monien Eurooppalaisten merkkien rantautumisen Kiinaan kiinnostavammaksi.

Giorgio Armani vieraili ensimmäisen kerran Kiinassa vuonna 2004 juhlistaakseen ensimmäisen liikkeensä avaamista Shanghaissa ja ymmärsi että tämä on vasta alkua. Armanilla tulee olemaan 30 boutiqueta ympäri Kiinaa Olympialaisten alkuun mennessä. Kaikki putiikit eivät suinkaan myy vaan vaatteita, vaan yksi maailman menestyneimmistä merkeistä näkee luonnollisen laajentumisalueena kodin käyttöesineet. Ensimmäinen Armani Casa liike avattiin Hangzhouhun viime vuonna, kymmenen uutta avausta on tiedossa. Liikkeessä shoppaja pääsee tutustumaan Giorgion henkilökohtaisempaan puoleen, suunnittelijan CD, kirja, lamppu, liinavaate, astia ja nojatuoli kokoelman kautta.


Monet kansainväliset menestysmerkit todella hakevat luksus-positiota reippaalla hinnoittelulla, eroa ei yksin selitä logistiikka ja tuontimaksut. Mitä kalliimpi brandituote, sitä paremmin vaurastuva kiinalainen positio itsensä omassa viitekehyksessään. Ja mikäli ei ole varaa ostaa luksusbrandien arvokkaimpia kappaleita, pienemmällä ostoksella pääsee nauttiman kalliin brandin tuomasta glooriasta edes vähän.

Täällä länsimaalaisena ajattelen että kalliit luksustuotteet on tarkoitettu kiinalaisille, jotka eivät matkusta Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin, sillä harva länsimaalainen on valmis maksamaan luksuslisää. Esimerkiksi loistavan kauluspaitojen tekijän Thomas Pink’in paita Nanjing Roadilla maksaa 150€ enemmän kuin vastaava paita Lontoon Sloan Streetillä. Max Maran kolttu maksaa tuplat siitä mitä siitä maksetaan Italiassa. Perinteisessä teemaassa, jossa vähittäiskaupassa myytävä kahvi on pääsääntöisesti pikakahvia, Starbucks houkuttelee vaurastuvaa keskiluokkaa 3€ lattehinnoillaan. Paremman makuisen latten saa kulman takaa siististä bistrosta puoleen hintaan. Silti ei tarvitse arvata kummassa on enemmän asiakkaita tavallisena viikonpäivänä klo 11. Xu Li, kiinanopettajanikin, haluaa nimenomaan kertoa että hän kävi Starbucksilla kahvilla.

Avaan mukanani tuoman viimeisen Parisien-paketin ja keitän Xu Li’lle oikein hyvät au laitit.

Missä olet suomalainen kulutustavara?

Sain melkein toppuutella itseäni, etten mennyt kädestä kiittelemään hongkongilaista naista, joka käveli vastaan Centralin ihmisvilinässä kantaen Marimekon laukkua. Suomalainen sydän sykähti nähdessäni tutun merkin, soisihan niitä näkevänsä runsaamminkin.

Osallistuin alkusyksystä Helsingissä paneelikeskusteluun, jossa pohdittiin mm suomalaisten kulutustavaroiden menestymistä maailmalla. Aiheeseen suhtaudutaan helpolla kuin Suomi-Ruotsi maaotteluun. Vertailu sinällään ei tuota tulosta, mikäli emme ole valmiita aidosti tutkimaan menestystekijöitä tulosten taustalla. On turhaa tuudittautua ‘me ei osata’ tai ‘talenttimme on kapea’ - hokemien taakse; menestymiseen tarvitaan vilpitöntä tahtoa ja sitoutumista yhteisen tavoitteen taakse, läpi yrityksen arvoketjujen. Lisäksi vetovoiman lain mukaan itseämme vähättelevät kommentit vaan lisäävät huonoa itsetuntoamme. Sitä meillä on jo tarpeeksi. Paneelin yhteenvetona oli tuttu; olemme hyviä teknisessä suunnittelussa, tuotteiden laadussa, tuotantoprosesseissa, mutta kaupallinen konseptointi ja strategian vieminen käytäntöön tökkii. Markkinointiin ei olla valmiita investoimaan. Jopa turhilta tuntuvat markkinointi-investoinnit eivät ole samalla tavalla konkreettisia, kuin koneiden ja laitteiden hankinta. Eihän esimerkiksi konseptisuunnittelun alussa tarkalleen tiedä miltä lopputulema näyttää. Lisäksi valtiokin tuntuu tukevan teknisiä ratkaisuja. Kuka muistaa kuulleensa yrityksestä joka olisi saanut valtiolta rahaa kaupallisen konseptin kehittämiseen?

Ilahtuneena olen täällä kuitenkin tervehtinyt muutamien suomalaisten merkkien näkymistä. Vaikka pidämmekin Nokiaa itsestäänselvyytenä, seurasin silti ylpeydellä kaveria, joka lauttamatkalla tutustui juuri hankkimansa Nokian ominaisuuksiin. Marimekon perinteisiä kuoseja näkee paperitarvikkeita myyvässä Prints – kaupaassa. Lähimarkettimme ThreeSixty myi paraatipaikalla Vaasan&Vaasan pyöreää FinnCrispiä. Siinä oli pyöreät näkkärit upeasti esillä juustotiskin edessä. Joku kertoi nähneensä Batteryä jossain yökerhossa. Lisäksi Koneen rullaportaat ovat tuttu näky kauppakeskuksissa kävijöille. Rovaniemeläinen Lappset on jo vuosikymmeniä myynyt leikkikenttiä Aasiaan. Ei ihan helppo rasti ainakaan Kiinassa, missä kopioinnilla ei tunnu olevan mitään moraalia.

Lista jäikin lyhyeksi. Mutta suomalainen osaaminen esittäytyy mielestäni Hong Kongissa mukavalla tavalla Finds – Skandinavisen ravintoloiden muodossa. Keväällä paikallisen sanomalehden South China Morning Postin sivuilla oli pieni juttu ravintolan 4v synttäreistä. Toisen kerran samaisen lehden viikonloppuliite esitteli tyylikkään ruokakirjan, jossa esitellään Jaakko Sorsan, ravintolan pääkokin, ruokareseptejä. Vaikka berlusconit ja kumppanit mollavat ruokaamme ja maailmaa matkanneilla on käsitys ns. Suomi-ravintoloista maailmalla, poikkeaa Finds raikkaalla tavalla edukseen. Ravintolalla on 2 paikkaa, toinen Lan Kwai Fongila, yöelämän keskuksessa ja toinen Kowloonin aseman päällä. Ravintolan läheisyyteen nousee kaupungin korkein ICC rakennus, joten liituraitahenkilöt ovat takuuvarmaa asiakaskuntaa. Koskenkorva kyydittäää ravintolan kehittämiä SCAPAS- paloja, (Scandinavian Tapas) ja jälkiruuaksi voi nauttia kanelipullaa tai mummon mustikkapiirakkaa. Jaakon lisäksi suomalaista osaamista edustaa osakas ja toimitusjohtaja Pauliina Savolainen ja ravintolapäällikkö Kaisla Lehmussaari.

Kesän aikana kahvipöytäkeskusteluissa pohdittiin Suomi-brandia. East West Global Index rankkasi Suomi- maabrandin sijalle 18, rakkaan länsinaapurimme ollessa 15. Singapore piti kärkipaikkaa ja Hong Kong tuli kakkoseksi. Rankingiin vaikuttavat mm. kansainväliset investoinnit, vientikauppa ja turismi. MEK onkin nyt tormistautunut ja alkanut käyttämään kansainvälisen käytännön mukaista Visit Finland - markkinointinimeä ja tavoittelee Suomeen miljoonia vierailijoita. Lisäksi Suomi – maabrandin taakse on viritetty monipuolinen valtuuskunta. Toivoa vaan sopii että tuutista tulee säädyllisellä ajalla ulos konkretiaa, josta on hyötyä niin isommille kuin pienemmillekin toimijoille. Shanghain Maailmannäyttely vuonna 2010 olisikin oiva paikka rakentaa yhtenäistä Suomi- kokemusta. Iso kysymys sitten onkin, miten tällaista Suomi- brandia johdetaan normaalissa arjessa. Siinäpä olisi mielenkiintoinen brandijohtajan paikka!

Paluumatkalla Hong Kongiin mietin, että mitä jos suomalaiset merkit verkottuisivat markkinoinnissa ja siten yhdessä rakentaisivat osaltaan myönteistä Suomi- brandikokemusta? Mitä jos Finnairin business-luokan survive kit olisikin jatkossa Marimekon pussi, jonka sisältäisi Lumenen tuotteita? Pussihan voisi lähteä mukaan ja tulla käyttöön. Tai mitä jos esimerkiksi Helsingin rautatieasema ja Helsinki-Vantaan lentokenttä tarjoaisivat matkustajille mieleenpainuvan Suomi-elämyksen? Tällainen ajattelu edellyttää tulemista ulos omista poteroista ja suuremman mahdollisuuden näkemistä osapuolten välillä. Tällaista ajattelua lienee juuri nimitetty Ollilan maabrandi- valtuuskunta ajaa takaa.

Asennemuutosta siis tarvitaan. Viimeksi sain itseni kiinni kesällä istuessani Rantasalmella mökin laiturin nokassa, hiljaisuutta kuunnellen. Mielessä kävi Visit Finlandin tavoite ja muistan ajatelleeni, ’että pysykää poissa meidän mansikkapaikaltamme’.