Näin totesi minulle esittäytymiseni päätteeksi erään pankin paikalliskonttorin johtaja pohjoismaisten kauppakamareiden aamiaistilaisuudessa. Usein liitämme nimeemme itseämme määrittäviä navigointiohjeita ja esittäytyessäni pelkällä nimelläni, kysyi tämä ’Herra Paikalliskonttorin Johtaja’ että mitä sinä sitten teet? Vastatessani, että juuri nyt en oikeastaan mitään, olen sapattivapaalla, sain yllättävän kommentin: so you are nobody. Hämmentyneenä tarjosin yhä nimeäni ja totesin saman hengenvetoon ’ että näin kai leimataan ihmisiä, jotka eivät ole töissä’. Keskustelu kuihtui ilmaan, vetäydyin nauttimaan aamukahvia. Jälkeenpäin hykertelin kommentille sillä se muistutti niin elävästi jostain, mistä olen saanut kasvaa pois.
Mutta mistä tällainen kommentti kertoo? Henkilön alitajuisesta pelosta ’joutua’ samaan tilanteeseen? Mitä olisi elämä ilman titteliä, asemaa, paikkaa jonne mennä päivittäin, ilman työn mukanaan tuomia etuja? Vai kertooko kenties henkilön kapea-alaisesta ymmärtämisestä mitä tässä maailmassa tapahtuu päivittäin: moni on tahtomattaan, jotkut vapaa-ehtoisesti tilanteessa, jossa ei ole päivittäistä työtä. No, ainakin herralle voi antaa täydet pisteet siitä, että sanoo mitä ajattelee.
Mikä määrittelee minuuden? Kuka minä olen? Olemmeko fyysinen minän? Olenko miten muut näkevät tai ajattelevat minusta; olenko yhtä kuin maineeni? Vai olemmeko työmme tai ex-työmme mukanaan tuoma titteli? Tai jos olemmekin jonkun puoliso, tai äiti, isä? Entä kun olemme kotona tahtomattamme, vapaaehtoisesti tai eläkkeellä? Moni käy parhaillaan läpi minuuden märittelyä suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle ja maailmantalouden myllerrysten keskellä. Näitä kysymyksiä meidän kaikkien on hyvä kysyä itseltämme riittävän usein ja aikaisessa vaiheessa; kenties lopulta huomaamme olevamme enemmän kuin mitä osasimme edes itsestämme ajatella. Tai mitä jos vaan olemme?
Kuinka pelottavaa sitten on olla ’nobody’ ilman ulkoisia leimoja? Reilun vuoden mittainen sapatti-vapaani kotirouvana Kiinassa on herättänyt nämä kysymykset ja tuntemukset itsessänikin useaan kertaan. Yhdessä yössä luovuin työn mukanaan tuomista eduista, paikastani tutussa viitekehyksessä ja yllättävän monesta ’ystävästä’. Alussa tuntui, että en oikein osannut esitellä itseäsi luonnollisesti, vaan hain sanoja aivan kun naimisiin mennessäni opettelin sanomaan uuden nimeni. Jos olisin saanut ’nobody’ –kommentin sapattini alussa, olisin todennäköisesti ottanut itseeni, loukkaantunut ja alkanut selittää.
Mutta nyt parhaimmillani ajattelen, että mitä sen on väliä. Suuret ajattelijat sanovat tämän olevan merkki jonkinlaisesta valaistumisesta, mutta silläkään ei juuri ole väliä. Tämän ajatuksen mukanaan tuoma vapaus on ollutkin sapattivapaani suurinta antia ja se jos jotain on mitä haluaisin muiden kanssa jakaa. Älkäämme ottako itseämme niin vakavasti. On itse asiassa hämmästyttävää huomata kuinka helppoa on keskittyä oleelliseen kun höllää ulkoa päin tulevien odotusten merkitystä omassa elämässään. Nyt ajattelen, että fokusointi itselle merkittäviin asioihin ja minuutta rakentaviin ajatuksiin ovat terveen itsekkyyden, onnellisen elämän ja tehokkuuden kulmakiviä, olivat tavoitteemme mitä hyvänsä. Ja itsensä ”ei niin vakavasti ottaminen” on ensimmäinen askel kohti laadukkaampaa elämää.
Mutta vaatiiko asioihin rennommin suhtautuminen pitkää vapaata? Tilaa se vaatii. Itselleni etäisyyden ottaminen ja aikaa rauhassa ajatella olivat merkittävä askel kohti rennompaa itseäni. Sapatista ei ainakaan ole ollut haittaa tässä prosessissa. Mutta uskon, että jokainen voi löytää oman vapautensa myös omassa ympäristössään. Valittavissa on monia strategioita, mutta paraskaan strategia ilman itsessämme olevaa toimeenpanevaa voimaa, on vain älyllinen tuotos. Apu, rohkaisu, sparraus tulee aika ajoittain tarpeen. Tarjolla on erinomaisia kirjoja, verkkosivujen antia ja valmentajia, mentoreita, ystäviä. Tahtoessamme muutosta on järjetöntä odottaa erilaisia tuloksia ja toimia ja ajatella kuten aina on tehnyt. Ensimmäisen askeleen ottaminen on itsestä kiinni. Vanha ja toimiva ohjelmakin opettaa toiminnan olevan toipumisen tae.
1 kommentti:
En muista olinko palannut Suomeen Hongkongin vai Guangzhoun töiden päättymisen myötä ja jossain bileissä ihmiset esittäytyivät ja kertoivat töistään. Jossain vaiheessa joku kysyi minultakin, että mitä teen? Kun kerroin olevani työtön ihmiset alkoivat ihastella kuinka hienoa on kun nykyaikana työttömyys ei ole enää niin leimaava kuin ennen. Kyseessä tosin oli nuorta ja kansainvälistä elämää viettänyt porukka, mikä saattoi myönteiseen reaktioon vaikuttaa.
Jos joku mulle tulisi sanomaan, että olen nobody, niin joko purskahtaisin nauruun tai sitten toteaisin takaisin, että parempi olla nobody kuin juntti!
Lasse Liukkonen
Lähetä kommentti